Kuvanveisto

Itseäni etsimässä

Olen tuntenut betonin vetovoiman jo kolme vuosikymmentä. Voisin sanoa: me tervehdimme, mutta me emme seurustelleet.

Valmistuin rakennusarkkitehdiksi v. 1974 – löysin puun; valmistuin muotoilijaksi v. 1983 – löysin lasin; valmistuin aluekehittäjäksi v. 2004 – löysin Pirkanmaan;  valmistuin diplomi-insinööriksi v. 2005 – löysin betonin; valmistuin ”veistäjäksi” v. 2007 – löysin itseni: tuttavuuteni betoniin kasvoi ystävyydeksi.

Tunnen nyt sieraimissani tuon harmaan massan kutsuvan tuoksun ”vaeltaessani” työmaillani. Vuosikymmeniä se on kantanut ja tukenut suunnittelemiani rakennuksia – nöyränä ja vaatimattomana, verhottuna ja kätkettynä.

Havahdun, kolme vuosikymmentä olen haistanut tuon ”ikuiseksi” syntyvän materiaalin alkuhengitystä, kolme vuosikymmentä olen haaveillut ryhtyväni ”veistäjäksi”. Nyt minä tunnen: meidän ei enää tarvitse tutustua; me voimme ”seurustella”.

Kaksituhattaluvun betoniteknologia on luonut ”taiteilijabetonin” hidasteineen, kiihdyttimineen, väreineen ja struktuureineen – tie on auki – haluan antaa panokseni tuon ”ikuiseksi” syntyvän materiaalin ”alkuhengitykseen”. Tiedän, tie on pitkä – ja kivinen, mutta ”seurustelu” on uuden suhteen parasta aikaa.

Taide syntyy kädestä, käsi on taiteilijan työkalu. Käden lisäksi me tarvitsemme päätä. Kättä ja päätä meidän on kiittäminen luodessamme muodon – esteettisen muodon. Taide syntyy pään, käden ja sydämen liitosta; tuote syntyy pään, käden ja koneen liitosta.

Meidän on syytä terästäytyä. Suuret industrialismin muutokset ovat tapahtuneet pään ja käden yhtäaikaisen havahtumisen tuloksena. Kaunis, käytännöllinen ympäristö kestää ajan kritiikin, se on aina uusi. Meidän on luotava itsemme päivä päivältä uudelleen muistaen Kaj Franckin sanat: ”Tulevaisuudesta sellaisena kuin se juuri nyt pulppuaa toivorikkaan mielessä, lentää hänen haaveissaan, toteutuu vain murto osa, jos sitäkään. Siksi yliviritetyt aiheet ja rohkeat suunnitelmat ovat aina välttämättömiä.”