Siluettitaide

Pro Silhuettitaide

Siluetti-sana periytyy Ranskan kuninkaan hovista 1700-luvulta. Kuningas Ludwig XV:n rahastonhoitaja Etienne De Silhouette (1709-1767) oli niin säästäväinen, että teetti hovin henkilöstön muotokuvat varjokuvina mustasta paperista leikkaamalla. Tapaa alettiin pitää vähän ”siluettina” turhanpäiväisenä säästämisenä. Etienne De Silhouetten nimi levisi lähes kaikkien kielten sanastoon tarkoittamaan varjokuvaa.

Siluetti on varjokuva: se on kuva johon on piirretty kohteen uloimmat ääriviivat. Siluetissa käytetään yleensä valkoista pohjaa, johon on mustalla lisätty kohteen ääriviivat ja kuvan keskusta on väritetty mustaksi. Siluetti esittää yleensä jotain henkilö-, eläin-, tai maisema-aihetta. Henkilöiden sivukasvokuvat ovat hyvin suosittuja siluetin aiheita. Siluetti-sanaa käytetään myös valokuvista, näkymistä tai maisemista, joissa kohteen ääriviivat korostuvat voimakkaassa vastavalossa. Esimerkiksi auringon laskiessa voidaan tällaista ilmiötä kutsua kaupunkisiluetiksi. Siluetti ei välttämättä ole aina yksinkertaistettu, vaan se voi sisältää hyvinkin tarkkoja yksityiskohtia. Henkilökuva tulee olla tunnistettavissa. Varsinaisella siluetilla tarkoitetaan kuvaa, jossa on vain kaksi sävyä, musta ja valkoinen.

Siluettikuvia voi tehdä monella tavalla. Taitava siluettitaiteilija leikkaa henkilön muotokuvan saksilla. Siluetin voi tehdä myös piirtäen, repimällä tai valottamalla valokuvauspaperia ja sille asetettuja esineitä sekä käsittelemällä valokuvaa kuvankäsittelyohjelmalla.

Suomen siluettitaiteen isäksi voidaan hyvällä syyllä nimetä Emil Cedercreutz (1879-1949). Vanhemmat kannustivat häntä taiteellisiin harrastuksiin. Pikkupoikana hänelle teetettiin ikiomat sakset, joilla hän kotiportailla istuen ikuisti siluettiin pihalla tepastelevia kanoja, hanhia ja kalkkunoita. Hänen museonsa on kaikkien silueteista kiinnostuneiden ”pyhiinvaelluskohde”, jossa voi pysähtyä ihmettelemään yhden ihmisen valtavaa elämäntyötä ja tavatonta herkkyyttä ihmisten ja eläinten kuvaajana.

Emil Cedercreutz aloitti uransa jo 5-6 vuotiaana leikkaamalla varjokuvia mustasta paperista. Hän kertoo saaneensa innoituksensa varjokuvien leikkaamiseen kotiseutunsa kappalaisen tyttären neiti Sigrid Sumeliuksen hänelle kotona Köyliön kartanossa leikkaamista paperihevosista. Paitsi neiti Sumeliuksen tekemät varjokuvat Emiliä viehättivät myös ulkomaisten siluettitaiteilijoiden lasten satukirjoihin tekemät kuvitukset. Erityisesti häntä miellyttivät saksalaisen Paul Konewkan kuvittamat kirjat, joiden tyyliä hän myös pyrki jäljittelemään. Myös ruotsalainen Ernst Ljungh oli Emilille tuttu siluettitaiteilija. Myös venäläisen Elis Bemin siluettikirjat olivat Emilille kiehtova kokemus. Emil Cedercreutz näyttää valppaasti tutustuneen aikalaistensa siluettitaiteilijoiden tuotantoon. Erityisesti häntä viehätti Jane Austen ja Weimarissa olevat Goethen siluetit.

Hänestä kehittyi kansainvälisesti tunnettu siluettitaiteilija, joka kuvasi saksilla paperista leikkaamalla taitavasti liikettä ja tunnelmaa. Hän hallitsi jopa vaikean perspektiivin. Cedercreutzin suosituimmat aiheet olivat hevoset, naiset ja sirkuselämä. Siluetteja käytettiin kuvituksena useissa kirjoissa ja lehdissä, etenkin lastenkirjoissa. Hän teki siluettikuvituksen myös Kalevalaan. Emil Cedercreutzin museon kokoelmiin Harjavallassa kuuluu noin 2000 Cedercreutzin siluettia.

Emil Cedercreutzin innoittamana Linnanmäen huvipuistossa on sen perustamisesta lähtien leikattu varjokuvia; Onni Pursiainen vuodesta 1950-lähtien, Eero Manninen (1914-1999) jatkoi hänen perinnettään vuosina 1955-1992. Valkeakoskella syntynyt Eero Manninen aloitti siluettien leikkaamisen 20-vuotiaana ja jatkoi sitä peräti kuusi vuosikymmentä. Varsinaiselta ammatiltaan hän oli veistonopettaja. Hän toimi veisto-opetuksen ohjaajana Helsingissä 1951-1974. Linnanmäen huvipuistossa Eero Manninen ikuisti Linnanmäen kävijöiden profiileita kesäisin 1955-1992. Työ kuljetti häntä ympäri maailmaa: New Yorkin maailmannäyttelyyn, Helsingin olympialaisiin, Helsingin kaupungin ystävyysviikoille Moskovaan, Varsovaan ja Prahaan sekä pohjoismaisiin pääkaupunkeihin. Työ kuljetti häntä myös suomalaisten paperiyhtiöiden edustustehtäviin useille eurooppalaisille messuille sekä ulkomaisten ohjelmatoimistojen palvelukseen muun muassa Montreauxin seurapiiritanssiaisiin. Eero Mannisen työtä Linnanmäellä siluettitaiteen parissa jatkoi hänen tyttärensä, opettaja ja Helsingin kaupungin kunnallispoliitikko sekä kansanedustaja Sirkka Lekman vuodesta 1988 alkaen vuoteen 2007.  Taiteessaan Sirkka Lekman on omimmillaan ikuistaessaan isänsä tavoin henkilöprofiileja. Hänen siluettigalleriaansa kuuluu merkittävä joukko maamme eturivin poliitikkoja ja viihdetaiteilijoita. Siluettitaiteilija Sirkka Lekman on Suomen Silhuettiseura ry:n perustajajäsen.

Särkänniemen huvipuisto Tampereella sai siluettitaiteilijan vuonna 1982, jolloin Suomussalmella syntynyt siluettitaiteilija Väinö Kemppainen aloitti siellä varjokuvien leikkaamisen. Hän kertoo leikanneensa siluetteja ”koko ikänsä”, niin kauan kun sakset ovat kädessä pysyneet. Kummitäti osti hänelle nelivuotispäiväksi omat sakset, jotka olivatkin sen jälkeen ahkerassa käytössä. Televisiossa hän on leikannut vuosikaudet muun muassa Pikku Kakkosen Sukkelat sakset-ohjelmassa eläinhahmoja. Väinö Kemppainen kertoo leikkaavansa ihmisten kuvat elävästä mallista ja eläimet ulkomuistista. Todisteena taidostaan ihmisen kuvaajana hän luovuttaa mallilleen sekä ”positiivin että negatiivin”. Se on hänen ”tavaramerkkinsä”. Hän on Suomen Siluettiseura ry:n perustajajäsen.

Porilainen kuvanveistäjä Onni Kerola oli myöskin innostunut varjokuvien leikkaamiseen. Hänen innoittajansa siluettitaiteeseen on ollut Emil Cedercreutz. Kuvanveistäjätyönsä ohella hän on osallistunut siluettinäyttelyihin Emil Cedercreutzin taidemuseossa Harjavallassa, Lönnströmin taidemuseossa Raumalla ja Pihlavan seurakuntasalilla Porissa sekä kutsunäyttelyyn ”Ihme ja Kumma” Karkkilassa. Onni Kerola oli Suomen siluettiseuran ry:n perustajajäsen.

Oman persoonallisen panoksensa suomalaiseen siluettitaiteeseen on antanut myös Pohjois-Karjalan Rääkkylän kunnassa vaikuttanut kunnallispoliitikko Erkki Soininen (1941-2006), jonka töitä on ollut esillä ympäri maailma aina Japanissa asti. Hän aloitti siluettien leikkaamisen jo lapsena. Julkisen esiintymisen siluettitaiteilijana Erkki Soininen aloitti vuonna 1990 esiintyen messuilla, erilaisten yhdistysten ja yritysten tilaisuuksissa lähinnä Pohjois-Karjalan alueella. Hänen aihealueinaan olivat muotokuvat, eläinaiheet ja maisemat. Siluettitaiteen lisäksi hän harrasti lyijykynäpiirtämistä ja vesivärimaalausta. Julkisiin näyttelyihin kirjastoissa, taideyhdistysten tiloissa ja kunnantaloissa Erkki Soininen osallistui aktiivisesti lähinnä Pohjois-Karjalan alueella. Hän oli Suomen Silhuettiseura ry:n perustajajäsen.

Suomussalmella syntynyt siluettitaiteilija Väinö Kemppainen opasti koulutoverinsa Suomussalmella syntyneen rakennusarkkitehti Jorma Keräsen siluettitaiteen saloihin 1980-luvulla. Katsellessaan kuinka Väinö Kemppainen ”taikoi” sukkelilla saksillaan varjokuvia ihmisistä ja eläimistä, hänelle tuli tunne – minäkin osaan, minä haluan yrittää. Hän pyysi Väinö Kemppaiselta saksia lainaksi ja totesi minähän osaan. Varjokuvataide vei mennessään – siitä tuli rakas vuosikymmeniä kestänyt harrastus. Ensimmäisen julkisen esiintymisestä Jorma Keränen teki siluettitaiteilijana Emil Cedercreutzin museossa Harjavallassa vuonna 2000 Suomen Silhuettiseura ry:n perustamiskokouksen yhteydessä. Keräsen rakkain aihealue ihmisten lisäksi ovat eläimet: hirvet, karhut, ilvekset, sudet ja ketut sekä jänikset, metsot, kurjet ja joutsenet saavat hänen töissään persoonallisen ilmaisunsa. Innoituksensa varjokuvataiteeseensa Keränen saa usein myös valokuvista; hän on laajentanut taideilmaisuaan myös intarsia- ja keramiikkataiteen sekä valokuvataiteen aihealueille. Hän on myös Suomen Siluettiseura ry:n perustajajäsen.